Jälleen pitkällä tiellä - tällä kertaa Chilessä ja Argentiinassa (30.10 - 11.11.2014)

Teksti: Kirsi Kujala, kuvat Heikki Rihko, kuvatek­stit Juhani Ihander

Ryhmä yks ja kello viis, ei myöhästynyt yksikään, nyt matkaan siis! Isot soit­timet autoon ja kohti Helsinkiä. Aamupäivällä hajaan­nuimme retkille Pari­isiin, kuka min­nekin. Riemukas jälleen­näkem­i­nen koko matkus­ta­van ryh­män kesken tapah­tui Charles De Gaullen ken­tällä (rav­in­to­lassa luon­nol­lis­esti). Yö vietet­tiin Air Fran­cen hoivissa ja aami­aisen jäl­keen olikin aika täyt­tää ensim­mäiset elintarvikeselvitykset.

Bus­siin päästyämme saimme konkreet­tisen näyt­teen siitä, että laukku­jen kan­ta­jille on tapana antaa pieni juo­maraha. Miekko­nen tuli var­muu­den vuoksi sisälle bus­siin keräämään omansa. Matkatavarat jätet­tiin säilöön Hotel Panamer­i­canoon ja lähdimme saman tien pikku kier­rokselle bus­silla Ritva Stren­gellin kanssa. Ritva on syn­tyjään turku­lainen (Kaskenkadun ja Tip­u­lan likkoja) ja asunut San­ti­agossa vuodesta 1982.

Santiagon kaupunki kuvattuna ylhäältä
Santiago

San Cristóbal –kukku­lalta kat­se­limme maisemia kaupun­gin yli. Koska saavuimme San­ti­a­goon kol­men peräkkäisen pyhän aikaan, hotellin ympäristö oli varsin hil­jainen. Kun matkatavarat oli­vat löy­tyneet hotellista, pääsimme keräilemään voimia seu­raavaa matkapäivää varten.

Aami­aisen jäl­keen oli aika lähteä ylit­tämään Andeja bus­sikyy­dillä. Maise­mat oli­vat henkeäsal­paa­van upeat ja ällistyt­tävän karut! Kun Curva 24:kin oli kään­nytty, pysähdy­imme pikku tauolle ennen rajaa. Ilmeis­esti paikalliset eivät har­rasta saman­laisia teknisiä taukoja, koska kul­jet­ta­jillemme hajareisin rivissä seiso­vat miesh­enkilöt aiheut­ti­vat her­syvän naurunpuuskan.

Andien kanjoneita
Andien kanjoneita

Raja­muodol­lisu­udet eivät kai ikinä ole suo­ras­taan mukavia, mutta onneksi ammat­ti­taitoinen kul­jet­ta­japari luot­sasi ummikot Chilestä Argen­ti­inan puolelle. Aakkosjärjestyk­sessä jono­timme ensin Chilen luukulle ja sit­ten Argen­ti­inan kioskiin. Pienet kylmät väreet aiheutti rajavirkamiehen lasku­virhe, jonka mukaan ensim­mäisellä sedällä oli yksi tulli-ilmoituslomake vähem­män kuin toisella. Lop­ulta laput täs­mä­sivät ja pääsimme jatka­maan matkaa.

Lounaalle pysähdyt­tiin Uspal­latassa. Rav­in­tola olisi halun­nut Suomen lipun tai muun muis­ton ryh­mästämme, joten toim­itimme jälkikä­teen kuval­lisen ter­ve­hdyk­sen seinälle ripustet­tavaksi. Men­doza vaikutti ensi näkemältä aika­matkailuko­hteelta eikä kolea ilma nyt varsi­nais­esti kohen­tanut vaikutel­maa. Katu­jen reuno­jen syvät katuo­jat herät­tivät huomiota. Ne oli­vat kuulemma inti­aanien aikanaan kaivamia kastelukanavia joiden var­teen sit­ten myöhem­min kaupunki muo­dos­tui. Nyky­isin kastelukana­vat huole­hti­vat lähinnä kadun­var­sien puiden veden­saan­nista. Autokanta Men­dozassa tun­tui ole­van jopa van­hempaa kuin Suomessa. Hotel Men­dozan vas­taan­otto yllätti ilois­esti englanninkielisyydellään!

Mendozan katu, jossa moottoripyöräilijä
Mendoza

 

Ensim­mäiselle keikalle lähdet­tiin maanan­taina iltapäivällä. Triven­ton viini­ti­lalla pääsimme kier­rokselle tuotan­totiloi­hin ja vil­jelmien keskelle. Uusien viinien esit­te­lyti­laisu­udessa soitimme henkilökun­nalle ja omille matkaseu­ralaisille mais­ti­ais­ten jäl­keen suju­vasti. Työa­jan pää­tyt­tyä jäimme vielä kestit­täviksi. Pöytä oli laitettu kore­aksi meitä varten. Puo­lessa tun­nissa oli­vat syötävät herkut hävin­neet, juo­tavaa tar­joiltiin vielä senkin jäl­keen: main­ioita laatuja kiitet­tävissä määrin.

Triventon viinitilan viljelyksiä. Kuvassa viiniköynnösrivejä
Triventon viinitila.
Tarjoilupöytä jossa monenlaista pientä syötävää
Triventon tarjoilupöytä....
Tarjoilupöytä tyhjänä.
...jonka antimet maistuivat vieraille.

Seu­raa­vana aamuna lähdet­tiin takaisin San­ti­a­goon. Matkalle varatut ylimääräiset eväät joudut­tiin heit­tämään roskiin ennen rajaa, koska Chileen ei elin­tarvikkeita niin vaan viedäkään. Taas jono­tusta kahdella luukulla. Tällä ker­taa myös bussi tyh­jen­net­tiin ja kaikki tavarat läpi­valais­tiin sekä hais­tatet­tiin koiralla. Ja luon­nol­lis­esti täytet­tiin olemat­tomista elin­tarvikkeista tulli-ilmoitukset.

Kuva tullipisteestä Argentiinan ja Chilen rajalla
Argentinan-Chilen raja-asema 3000:n metrin korkeudessa.

Samat 24+ mutkaa myöhem­min päästiin laskeu­tu­maan San­ti­a­goon. Mak­simiko­rkeus meren­pin­nasta 3200 m saavutet­tiin muuten juuri ennen Argen­ti­inan ja Chilen välistä rajaa. Kylmää oli, vesil­am­mikotkin jäässä yön jäljiltä. Varsi­naiset vuoris­to­taudin oireet ilmeis­esti vältettiin.

Mutkainen vuoristotie kuvattuna ylhäältä
Serpentiinitie, 24 mutkaa.
Orkesterin jäsenet pikkubussissa
Orkesterin jäsenet bussissa kuin sillit suolassa.

 

Matkan toinen keikka keskivi­ikkona suun­tau­tui Madre Tier­ran (äiti maa, toim. huom.) eri­tyisk­oul­ulle. Kul­je­tus tapah­tui koulun oma­lla bus­silla ja tiivisti kahdessa erässä. Yleisö kuun­teli innokkaasti myös soiti­ne­sit­te­lyt ja koulun oma bändi esi­in­tyi meille kiitok­seksi. Esi­tyk­sen jäl­keen nau­timme jälleen tarjoiluista.

Madre Tierran erityiskoulun bändi esiintymässä koulun pihalla
Madre Tierran erityiskoulun bändi.

Torstai-iltana esi­in­ny­imme ensin Huechura­ban kun­nantalolla hämär­tyvässä illassa, jonka jäl­keen mei­dät kul­jetet­tiin häly­tysajossa paloau­toilla Bomba Sue­cian ase­malle. Tar­jolla oli paitsi kor­va­pu­usteja ja kar­jalan­pi­irakoita myös paikallisem­pia ruokala­jeja chileläisen kansan­musi­ikin ja –tanssin säestyk­sellä. Juh­la­puheet tulkat­tiin meille luon­nol­lis­esti ruot­siksi. Mukavasta illasta saimme muis­toksi palokun­nan t-paidat ja viirit.

Orkesterin jäsen cowboyhattu päässä
Paloauton kyydissä
Ruotsalaisen palokunnan porukkaa
Bomba Suecia, ruotsalainen palokunta

Per­jan­taina halukkaat läh­tivät retkelle Suomen suurlähetys­töön. Tar­joiluja unikko-pöytäliinan päältä ja mukavia keskusteluja henkilökun­nan kanssa.

Orkesterin jäseniä Suomen suurlähetystössä
Suomen suurlähetystössä. Suurlähettiläs Ilkka Heiskanen oikealla.

Perjantai-iltana lähdimme keikalle kroa­t­ialaiselle klu­bille Vitacu­ran kaupungi­nosaan. Val­tai­sista liiken­neru­uhk­ista huoli­matta olimme ajoissa per­illä. Siel­läkin löy­tyi englan­tia puhu­via henkilöitä jär­jestäjistä. Pöytäjärjestyk­sessä olimme Banda Katso Car­a­van, mitä se sit­ten ikinä tarkoit­taakin… Päivän erikoisuutena lauloimme suomeksi onnit­telu­laulun illan ykkös­lady Rosan­nalle. Sanat oli­vat hänelle arvatenkin vier­aat, mutta sävel ja asi­ay­hteys ker­toi­vat syn­tymäpäiväsankar­ille tarkoitusperämme.

Ruuhkaa Santiagossa
Ruuhkaa Santiagossa

Ensim­mäisen setin jäl­keen pääsimme herkut­tele­maan pasta-aterialla, jonka naut­timiseksi henkilökunta edel­lytti jokaisen käyt­tävän paperi­sta ruokalap­pua. Ymmär­ret­tävää, spagetti tomaat­tikastik­keessa ja paikalli­nen punavi­ini voivat jät­tää vaikeasti pois­tet­ta­vat tahrat vaate­tuk­seen. Jälkiruoan kor­vasimme toisella setillä, että päästiin joskus lähtemään takaisin hotel­li­inkin. Roudausen­nä­tys tehty: 12 min­u­ut­tia lope­tu­siskusta ja tavarat oli­vat pakat­tuina bussissa!

Ihmisiä syömässä ruokapöydän ääressä. Pöydässä punaruutuinen pöytäliina ja ruokailuvälineitä. Ruokailijoilla ruokalaput
Ruokatauko soiton lomassa.

Lauan­ta­iaa­muna oli edessä retki Val­paraisoon ja Viña Del Mariin. Tyyn­imeri ihas­tutti upeilla värisävy­il­lään ja ran­nat­toma­lla ula­pal­laan! Val­paraisossa hajaan­nuimme tutus­tu­maan kaupunkiin eri tavoin. Siellä on edelleen käytössä yli satavuo­ti­aita funiku­laareja, jotka kisko­vat ihmisiä ylös ja alas lähes pysty­suo­ria kukku­loiden rin­teitä. Kätevää, nopeaa ja edullista (yhden­su­un­tainen lippu mak­soi n. 15 senttiä).

Tyyni valtameri kuvattuna kallion päältä
Tyynen Valtameren kuohuja
VAlparaison kaupunkia, taustalla satama
Valparaiso

Lounaspysähdyk­sellä innokkaim­mat kävivät pulah­duk­sella (tai ainakin kastele­massa jalka­nsa) Tyy­nessämer­essä. Merivesi nyt varsi­nais­esti läm­mintä ollut (+ 11 astetta), mutta läm­pe­nee kesää kohti jo vielä muu­ta­malla asteella. Nimestään huoli­matta Tyyn­imeri niin tyynikään ollut, val­taisat main­in­git vyöryivät voimalla rantaan ja palates­saan pyrkivät viemään uimarit ula­palle. Tarkkana sai siis olla.

Vaat­tei­den vai­hto tapah­tui Viña Del Marissa paloase­malla, josta taas löy­tyi ruotsinkieli­nen henkilö. Yllät­tävän kotoista ja tavat­toman kätevää. Pikku vir­vokkei­den jäl­keen lähdimme keikalle kasi­non puis­toon meren ran­nalle. Upea auringonlasku ja meistä kiin­nos­tunut yleisö. Eräskin koira innos­tui laula­maan mukana!

Orkesteri soittamassa
Keikka Vina del Marissa.

Palu­umatkalla saimme naut­tia näkymistä mallia Val­paraiso by night. Hotellilla hyväste­limme retkellä mukana olleen Rit­van ja eri­no­mais­esti meitä viikon ajan palvelleen Roberto-kuskin. Vaikka Roberto puhui vain espan­jaa ja useim­mat meistä eivät, niin asiat hoi­tu­i­vat hymyssä suin ja ilman väärinkäsityksiä.

Kuvassa vasemmalla opas Ritva ja oikealla kuljettaja Roberto.
Oppaamme Ritva ja kuskimme Roberto.

Sun­nun­tai oli vapaapäivä, jonka saat­toi käyt­tää monella tavalla. Vaikkapa raken­nuk­sia ja van­hoja palat­seja kaupungilla kat­sellen. San­ti­ago oli rauhoit­tunut pyhäpäivän viet­toon, mikä ei ollut pelkästään huono asia usean vil­inäpäivän jäl­keen. Jalka­käytävillä mah­tui taas kulke­maan ilman ruuhkia ihan omaan tahtiinsa.

Kuva ihmisistä ostoksilla
Tuliaisia ostamassa

Maanan­taina haet­tiin vielä viimeiset tuli­aiset, luovutet­tiin huoneet ja pakkaudut­tiin bus­siin. Oppaaksi saatiin Suomessa lap­su­udessaan muu­ta­man vuo­den asunut henkilö, joka oli kie­len jo uno­htanut tärkeimpiä sanoja lukuun otta­matta. Ne oli­vat hernekeitto, pan­nukakku ja jouluku­usi. Lento­ken­tällä saatet­tiin anoppi ja muut isot tavarat matkaan. Pesot tuh­lat­tiin ruokiin ja mui­hin hyödykkeisiin. Sit­ten taas yöksi Air Francelle.

Suh­teel­lisen pitkän yön jäl­keen laskeudut­tiin jälleen Pari­isiin. Ryhmä kaksi hajaan­tui vuorostaan kaupungille ja aamuryhmä alkoi kiertää CDG:ia. Vinkki: täällä kan­nat­taa ostaa vesip­ullo vasta, kun oma portti näkyy! Tur­vatarkas­tuk­sia oli nimit­täin useita.

Tur­val­lis­esti saavuimme Finnairin siivin Helsinkiin. Pikku selvi­tys­ten jäl­keen isot matkatavaratkin löy­tyivät välioven takaa ja pääsimme siir­tymään jatkokul­je­tuk­seen. Kollek­ti­ivis­lu­on­teisen hereil­läpysymis­tais­telun jäl­keen saavuimme Brankulle. Kiitok­sia kaikille matkalaisille (ave­ceja uno­hta­matta), matka­toimikun­nalle ja eri­tyis­esti Har­rille, joka teki matkan onnis­tu­misen eteen ison työn. Muchas gracias!

Kuva Helsinki-Vantaan saapumisaulasta. Mieshenkilö odottaa liukuhihnan luona matkalaukkuaan
Kotimaan kamaralla